Kun ajattelen taidetta ja kulttuuria, pohdin sitä etenkin yhteiskuntaan kietoutuneena, kollektiivisena asiana, joka voi olla poliittista tai ei. En näe sitä niinkään erillisenä toimintana jonka tehtävänä on tuottaa yhteiskunnalle jotain tai kannatella demokratiaa. Luovuus ja mielikuvitus ei myöskään ainoastaan ”asu” taiteen tai kulttuurin kentällä.
Ajattelen taiteen ja kulttuurin roolin ennen kaikkea asioina jotka kannattelevat elämää, jotta se olisi elämisen arvoista. Eli emme varsinaisesti ”tarvitse” taidetta elääksemme, mutta se on luksus jota ilman elämä olisi väritöntä. Taide on siis luksusta, mutta sellaista mitä janoamme, himoamme. Prosessina se voi olla yksinäistä vuoropuhelua itsensä kanssa, salaa suljettujen ovien takana tai jaettuna kokemuksena. Minusta kiinnostavinta taiteessa ja kulttuurissa onkin sen kokemuksellinen ja potentiaalin tila, ei niinkään taide keskustelun kohteena.
Itselleni kirjoittaminen ja tanssi ovat olleet ratkaisevia olemiselleni ja ajattelulleni. Nuoresta saakka pakenin omaan maailmaani ja kuvittelin erilaisia maailmoja. Ei ole sattumaa, että päädyin tutkimaan poliittista mielikuvitusta postkoloniaalisesta näkökulmasta. Minusta mielikuvitus on ehkä tärkein luonnonvara mitä meillä on. Minusta on kiinnostavaa ajatella mielikuvitusta eteenpäin vievänä muutoksen voimana toimintana, eikä ainoastaan ajattelukykynä. Toki on hyvä huomioida, että mielikuvitus ei ole automaattisesti politiikkaa tai poliittista, mutta se voi olla jos se realisoituu poliittisesti. Näen paljon yhtymäkohtia tutkimuksellisessa ja taiteellisessa toiminnassa – vaikka niiden tavoitteet toki on eri.
En olisi tässä ilman tanssia. Oma suhteeni tanssiin on ennen kaikkea vapaudellinen suhteessa aikaan ja paikkaan. Taustani on erityisesti afrikkalaisissa ja latinalaisen amerikan rytmeissä. Tein graduni mustasta feminismistä ja afrobrasilialaisista tansseista, tanssi poliittisen vapauden toimintana – linkki löytyy biosta jos kiinnostaa lukea enemmän. Minulle monikulttuurinen, monitaiteinen ja moniammatillinen kulttuurikenttä onkin asia johon Helsingin tulisi investoida – julkisen tilan kulttuuri näyttäisi hyvin erilaiselta jos sisällyttäisimme siihen lähtökohtaisesti moninaisuuden idean.
Nyt kun eduskunnassa keskustellaan kulttuuripoliittisesta selonteosta ja monien taiteilijoiden koko elinehto on valtion rahoitus, minusta voimme todeta, että taide on luksusta (terkut vaan Purralle). Mutta se on luksusta jota meillä ei ole varaa menettää. Ilman taidetta emme ainoastaan menetä työpaikkoja ja tuloja, vaan vapautemme olla ja kuvitella toisin.
Olin cirkon järjestämässä vapaan taiteen kentän tilaisuudessa viime viikolla. Tässä muutama poiminto ja ajatus miten minusta yhteiskunta ja politiikka voisi ymmärtää taiteen kenttää paremmin ja moninaisemmin:
- Yhteiset pöydät valtion ja kunnan kanssa, eli päätöksenteon demokratisointi ja siiloutumisen ehkäiseminen.
- Taiteen tekeminen tarvitsee aikaa. Eli hankerahoitus ei riitä, tulee olla myös toiminta-avustusta.
- Taiteen tekeminen tarvitsee tiloja. Kansantanssijaystäväni kertoi minulle että voi käyttää kuussa 2000 euroa tiloihin.
- Kuten monet muutkin yhteiskunnan toiminnot, taide on siiloutunut. Yhteistyömahdollisuuksia tulee pohtia, myös muiden sidosryhmien kanssa, kuten tutkimus, kolmas ja yksityinen sektori.
- Rahoitusmekanismit tulee muuttaa kestävämmiksi.
- Taide ei ole reaktiivista, tämä erottaa sen aktivismista.
- Utopioiden sijaan taide on yhdessä tekemistä.