Näin PAM:in lakkojen alla ajattelin puhua hieman työmarkkinoista ja niiden monista todellisuuksista.
Omaa työelämääni on hallinnut vahva selvitymisen kokemus, eräänlainen ”hustlaus”. Tämä tarkoittaa kokemusta siitä, että täytyy koko ajan olla valmiustilassa etsimässä työmahdollisuuksia ja työvuoroja. Tämä kokemus on tyypillistä ns. epävarmoissa tulorakenteissa eläville. Stressi siitä, mistä tulee seuraavan kuun vuokra, mihin on varaa ja mistä tulee leikata. Silloin ei mieti välttämättä säästötiliä, sijoittamista tai ravintoloissa käymistä, elämä on päivä kerrallaan -elämistä.
Ensimmäinen työni oli Hämeenlinnan Ojoisten siwassa lukiolaisena. Halusin töihin heti kun täytin 18 vuotta. Seuraavat 10 vuotta työskentelin lukemattomissa palvelualojen ammateissa osa-aikaisena myyjänä Helsingissä, mm. UFF:lla, S-marketissa, Stockmannilla. Lisäksi työskentelin mm. postinlajittelijana, laitoshuoltajana, Fazerin tehtaan työntekijänä. En olisi pystynyt suorittamaan opintojani ilman kaupan alan töitä, ne myös antoivat arvokasta työkokemusta.
Samalla muistan ikuisesti taistelleeni työnantajien kanssa esim. TES:in palkkatasosta, myyjän palkka määrittyy kokemusvuosien perusteella. Tällä hetkellä 1. vuoden vähimmäispalkka on 11.73 (muu suomi) ja PK-seudulla 12.21. Tämä on alle 2000 palkka (kokoaikaisena) bruttona, ja nettona jää käteen tyypillisesti vajaa 1700 euroa. Omina siwa-aikoinani vuonna 2006, kaupan TES:in vähimmäispalkka oli varmaan noin seitsemän euron hujakoilla. Vuodesta 2006 vuoteen 2024 inflaatio on noussut +43,78 %. Noihin aikoihin lukiolaisena en kauheasti tarkastellut palkkakuittejani, mutta luultavasti aloitin ns. koululais- tai harjoittelijapalkalla, joka oli vähintään 70 %/85% 1. vuoden työntekijän palkasta vuonna 2006. Silloin normaali vähimmäispalkka oli 8.48euroa PK-seudulla. Tällä hetkellä 1. vuoden vähimmäispalkka on 11.73 (muu suomi) ja PK-seudulla 12.21. Tämä on alle 2000 palkka (kokoaikaisena) bruttona, ja nettona jää käteen tyypillisesti vajaa 1700 euroa.
Omalla alallani kehitysyhteistyössä ei ollut töitä. Eli ns. rahoitin oman alani työt Suomessa ja ulkomailla työskentelemällä muissa töissä. Järjestöillä ei ole resursseja palkata monia työntekijöitä, ja jos oli, kilpailu oli kova. Tein ainakin neljä palkatonta harjoittelua ja valtavasti vapaaehtoistyötä. Viimeisimmän palkattoman harjoittelun jälkeen totesin, että jos joskus itse olen työnantaja, en koskaan käytä ilmaistyövoimaa. Vaikka itselleni raha ei ole ollut koskaan motivaatio työelämässä, työstä tulee maksaa palkka.
Muistan ajatelleeni naiivina opiskeluaikoinani, että jonain päivänä joku työnantaja tulee ja antaa minulle mahdollisuuden, ikään kuin ”saattaisi” minut työelämään ja huolehtisi oikeuksistani. Tämä voi olla shokki opiskelijoille, joille on kuitenkin uskoteltu koulutuksen ilosanomaa Suomessa. Tosiasia kuitenkin on, että tutkinto ei takaa enää työpaikkaa. Koulutuksen ja työelämän väillä on iso kuilu, ja siinä tapahtuu helposti väliinputoamisia.
No, kukaan työnantaja ei koskaan tullut kotiovelleni minua hakemaan ja huomasin lopulta että työelämä on kilpailua, voi olla aika brutaalia työelämään siirtyvälle ja oikeuksistaan tulee taistella. Tämä ajattelu edelleen ohjaa toimintaani nyt kun olen ollut itse pienyrittäjänä, freelancerina ja apurahalla elävänä. Nämä on ollut itselleni käänteentekeviä ja erittäin määrittäviä kokemuksia siitä miten ajattelen työelämästä ja työoikeuksista.
Lakko-oikeus on turvattu laissa ja on ollut ratkaiseva Suomen työehtoja määrittäessä yli lain määräämien rajojen. PAM on neuvotellut esimerkiksi kaupan alan työajoista, lisistä ja kahvitauoista. Ilman ammattiliittoja voisimme tehdä siis täysin valvomatonta orjatyöskentelyä, joka on edelleen todellisuutta monissa maissa, missä työskennellään mielivaltaisissa olosuhteissa 12-tuntisia työpäiviä minipalkalla.
PAM ajaa palkankorotuksia ja työehtojen parannuksia. Hallitus on leikannut asumistuesta ja työttömyystuesta, jonka vaikutukset kohdistuu erityisesti pienituloisiin osa-aikatyöntekijöihin. Ostovoima on heikentynyt, mutta tämä ei näy palkoissa.
Työelämän oikeuksissa kyse on siis aika perustavanlaatuisista kysymyksistä, kuten että mikä on yhteiskunnan mielestä ”riittävä” pienituloisen palkka? Mikä on sopiva määrä stressiä epävarmassa tulorakenteessa elävälle? ”Yhteiskuntasopimus” pienituloisen osasta ei ole koskaan kiveen hakattu, siitä taistellaan tällä viikolla.
Kuva on vuodelta 2017, kun jätin viimeisimmän myyjän työni Lushilla.