Perustuslain mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. Oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon turvataan myös kansainvälisissä sopimuksissa sekä kuntalaissa.
Tapahtuuko näin? Tutkimusryhmä SILEn mukaan monet ryhmät jäävät päätöksenteon ulkopuolelle. SILE-sana tulee “Silent agents affected by legislation”, joka viittaa siihen, että moninainen ja inklusiivinen tieto, tarpeet ja kokemus eivät näy lainsäädännössä.
Tutkimusryhmä ehdottaa politiikkasuosituksissaan, että tulisi järjestää kokemusperäistä kuulemista esimerkiksi turvapaikanhakijoille. Tässä ajatuksessa ei ole mitään radikaalia. Tätä kolmas sektori, tutkimus ja journalismi tekee päivätyönään. Kysymys kuuluukin, mikä on poliitiikan rooli?
Itse haluan tuoda politiikkaan horisontaalisempaa ja hajautetumpaa, eli demokraattisempaa yhteiskuntaa. Demokratisointia voi ajatella myös kapitalismin demokratisoimisena, mikä voi tarkoittaa veropolitiikkaa, omistussuhteita, työelämää. Tulee tunnistaa, että markkinalogiikka toimii yhteiskunnan eri sektoreilla, ei siis ainoastaan taloudessa, mihin liberalismin kapean demokratian ajatus perustuu. Tyypillinen teesi tässä perinteessä on, että ”politikkaa ei enää ole, on vain taloutta”. Tämä viittaa yhteiskunnan epäpoliittiseen luonteeseen eri tasoilla, eri vallanmuotoihin, jotka ohjailevat sen suuntaa ja toimintaa. Epäpoliittisuus siis viittaa politiikan poissaoloon – eli esimerkiksi tiettyjen aiheiden, näkökulmien tai ihmisten poissulkemiseen.
Tämän ajattelun mukaan ikään kuin elämme jo valmiiksi määritellyssä maailmassa – vai elämmekö?
Itse olen osa ajatteluperinnettä, jossa vapaus ajatella ja toimia on koko ajan käsissämme, keskuudessamme jonka voimme valjastaa. Yhteiskunta on avoin ja muuttuva, täynnä potentiaalia joka voidaan toteuttaa jos niin haluamme.
Tutkimusten mukaan Suomi on korkean luottamuksen maa, mutta ihmisillä on keskimäärin heikko usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa. Tieto omista perusoikeuksista sekä vaikuttamisesta saattaa olla heikko.
Tällä hetkellä kyse on myös laajemmasta hyvinvointivaltion, kilpailuyhteiskunnan ja yksilön suhteista. Demokratian ja politiikan kuihtuminen on myös merkki yhteisöllisyyden puutteesta. Onko Suomessa enää yhteisöjä mihin jokainen voi kuulua?
Laajemmin sanottuna, Helsingistä puuttuu yhteiskunnallinen keskustelu siitä, minkälaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa, minkä ja kenen ehdoilla. Ilman demokraattista päätöksentekoa on vaikeaa realisoida poliittista mielikuvitusta.
Hyvinvointivaltion unelmaan kuuluu ajatus vahvasta valtiosta joka pitää huolta kansalaisistaan julkisella sektorilla. Virkamieshallinto ei kuitenkaan yksin voi tarjota kuulumisen tunnetta tai yhteisöä, joka usein tapahtuu elinvoimaisen kansalaisyhteiskunnan, eli kolmannen sektorin ja epävirallisen sektorin kautta.
Osittain kehitys johtuu siitä miten ajattelemme demokratiasta yhteiskunnassa ylipäätään. Jos ajattelemme Suomen yhteiskunnan kehityksen ikään kuin valmiina, jota ei tarvitse enää ylläpitää tai puolustaa, demokratiasta tulee mielissämme asia joka ei muutu ja poliittinen mielikuvituksemme passivoituu. Vaarana on se, että emme huomaa antidemokraattista liikehdintää, jonka mahdollisuus on demokratioissa sisäänrakennettuna. Politiikka on aina avointa erilaisten mahdollisuuksien ja kehityskulkujen toimintaa, jota ei voida hallita lineaarisella ajattelulla.
Suomen edustuksellisen demokratian instituutio on vahva, mutta sen mandaatti horjuu. Helsingin kuntavaalien äänestysprosentti vuonna 2021 oli 61,7%. Äänestäminen vaihteli alueittain voimakkaasti, Jakomäen 42 prosentista Länsi-Pakilan 76 prosenttiin. Mutta demokratia ei ole ainoastaan äänestämistä, se on osallisuutta, ja ilman osallisuutta ei ole tulevaisuutta.
Ruohonjuuritasolla osattomuus voi aiheuttaa segregaatiota, eriarvoisuutta ja syrjäytymistä. Se aiheuttaa myös luottamuksen katkeamista, joka on helppo menettää, mutta vaikeaa rakentaa takaisin yhteiskunnassa.
Jos edustuksellisella demokratialla on näin heikko tuki, mitä tulisi tehdä asialle? Voimme ajatella institutionaalisen demokratian vahvistamista äänestämisen ulkopuolella sekä lakien toimeenpanoa, että tarkastella demokratian ja osallistumisen muita muotoja.
Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus osallistaa asukkaita päätöksentekoon. Tähän on kokeiltu osallistuvaa budjetointia, joka Helsingissä tuttavallisemmin tunnetaan OmaStadina.
Osallistuvan budjetoinnin idea asukkaiden osallistamisessa on hyvä. Mutta toteutus valitettavasti sulkee ihmisiä ulkopuolelle ns. hiljaisiksi tai näkymättömiksi ryhmiksi sekä pakottaa asukkaat arvottamaan palveluja keskenään. Osallistuvan budjetoinnin äänestysprosentti oli 7,1 prosenttia vuonna 2024. Tämä kertoo paljon myös sen kattavuudesta asukkaiden osallistamisessa.
Tulisi pohtia järjestelmällistä ja pysyvää yhteistyötä eri toimijoiden ja asukkaiden kanssa ja tuoda päättäjät lähemmäs asukkaita, sekä vallan siirtämistä asuinalueille esimerkiksi prosenttimallilla ja temaattisella kohdentamisella.